Väitteitä ja vastauksia Ukrainan autokefaliasta | Pantokratorin pyhä luostari, Athosvuori 2020

In other languages: GR – BG  GEO – RO – UKREN – SRB RUS

Liitteenä julkaistaan tuore Athosvuoren Pantokratorin luostarin julkaisu Ukrainan autokefaliaan liittyvistä väärinkäsityksistä. Pappismunkki Niketas Pantokratorilainen valaisee yksinkertaisella kielellä kuutta kysymystä, jotka Ukrainan autokefalian eli kirkollisen itsenäisyyden myöntämisprosessissa ovat ilmenneet. Teoksen on suomentanut pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen.

Pappismunkki Niketas Pantokratorilainen

VÄITTEITÄ JA VASTAUKSIA UKRAINAN AUTOKEFALIASTA

Kannen kuva:
Nikean ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous
Sakarias Kastrofylaks, v. 1779
(Pantokratorin pyhän luostarin kokoelmista)

Suomennos:
pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen

© Pantokratorin pyhä luostari, Athosvuori 2020

Osoite:
I.M. Pantokratoros
630 86 Karies
Agion Oros
Greece
Puhelin: +30 23770 23253
Fax: +30 23770 23685

Sähköposti: pantokrator@pantokrator.gr

***

ON YLEISESTI TIEDOSSA, että Ukrainan kirkon autokefalian kysymys on vaivannut paitsi koko ortodoksista maailmaa, myös maailmaa laajemmin. Kyseessä on viime vuosikymmenten suurin kirkollinen tapahtuma – ei niinkään siksi, että luotiin järjestyksessä viidestoista itsenäinen ortodoksinen kirkko, vaan Venäjän kirkon vastareaktion takia. Tämä aiheutti eripuraa ortodoksisessa kirkossa katkaisemalla muistelu- ja ehtoollisyhteyden omien uskoviensa ja niiden välillä, jotka tunnustavat uuden Ukrainan autokefalisen kirkon.

            Tiettyihin kanoneihin tukeutuen he yrittävät vakuuttaa noudattavansa niitä. He kuitenkin jättävät huomiotta monet muut kanonit – jopa pyhän Tradition ja kirkollisen käytännön –, jotka kumoaisivat heidän näkemyksensä. He itse jatkavat polemiikkiaan ekumeenista patriarkaattia vastaan sivuuttamalla Apostolien tekojen sanat: ”Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan.”[1]

            Vastauksena Moskovan patriarkaatin edustajien näkemyksiin esittelemme seuraavat seikat, joiden tarkoituksena on paljastaa asioiden totuus ja valaista uskovia, koska tunnemme tämän hiljattain ilmenneen kirkollisen kysymyksen ja olemme siihen osallisia.

ENSIMMÄINEN VÄITE:
EKUMEENINEN PATRIARKAATTI TUNKEUTUI MOSKOVAN PATRIARKAATIN ALUEELLE

Vuonna 988 Bysantin vaikutuksen myötä Rusin valtio kääntyi kristinuskoon. Kansan kaste tapahtui Dnepr-joessa Kiovassa. Ensimmäinen metropoliitanistuin sijaitsi Kiovassa, ja siitä alkaen se kuului Konstantinopolin ekumeenisen istuimen alaisuuteen. 1300-luvulla poliittinen valta siirtyi Kiovasta Moskovaan. Koko alue kuitenkin säilyi edelleen ekumeenisen istuimen alaisuudessa. Ukrainan alueet liitettiin Puola-Liettuan valtakuntaan. Vuonna 1589 Moskovan metropoliitta vaati ja sai itselleen patriarkan tittelin. Vuonna 1685 Moskovan patriarkka Joakim, yhdessä tsaari Pietari Suuren kanssa, pyysi ekumeeniselta patriarkalta Dionysios IV:ltä kirkollisen alueensa alaisuuteen Ukrainan itäalueita, jotka oli liitetty Suur-Venäjän valtakuntaan. Ekumeeninen patriarkka hylkäsi Moskovan patriarkan pyynnön, mutta allekirjoitti ekonomiaperiaatteen mukaan vuonna 1686 synodaalisen päätöksen, joka on yleisesti tunnettu.

            Tällä patriarkaalisella päätöksellä annetaan ekonomiaperiaatteen mukaan Moskovan patriarkalle lupa[2] vihkiä Kiovan metropoliitta ja asettaa hänet virkaansa, kuitenkin välttämättä sillä ehdolla, että Kiovan metropoliitta muistelee jokaisessa jumalallisessa liturgiassa ekumeenisen patriarkan nimeä.[3] Tämä seikka tarkoittaa, että hän säilyisi ekumeenisen patriarkaatin kanonisessa alaisuudessa. Vihkiessään Kiovan metropoliitan Moskovan patriarkaatti toimisi ekumeenisen istuimen käskyvallan alaisuudessa sen edustajana. Samalla tavalla oli vuonna 1620 toiminut Jerusalemin patriarkka Theofanes, jonka ekumeeninen patriarkka oli lähettänyt vihkimään Kiovan metropoliitan. Theofanes ei luonnollisestikaan ajatellut, että tämän metropoliitan vihkimyksen myötä Kiovan metropoliittakunta kuuluisi Jerusalemin patriarkaatin alaisuuteen.[4]

            Mistään kirjallisesta todisteesta ei kuitenkaan ilmene, että ekumeeninen patriarkka olisi antanut täysin ja pysyvästi Kiovan metropoliittakunnan Moskovan patriarkaatin kanoniseen alaisuuteen: pikemminkin päinvastoin. Moskovan patriarkaatti ei vieläpä milloinkaan noudattanut kirjeen asettamia ehtoja. Se myös liitti omavaltaisesti Ukrainan kirkon omaan kirkolliseen alaisuuteensa toisen maailmansodan jälkeen sekä järjesti sen Ukrainan autonomiseksi kirkoksi. Tämä tapahtui Neuvostoliiton alueliitosten takia. Myöhemmin, vuonna 2000, Venäjän kirkon uuden kirkkojärjestyksen myötä Ukrainan autonominen kirkko alennettiin itsehallinnolliseksi kirkoksi, jotta se alistettaisiin epäsuorasti ja kaikessa hiljaisuudessa Moskovan patriarkaatin alaisuuteen ja jotta sitä voitaisiin ainakin epäsuorasti pitää sen kanonisena hallintoalueena.[5] Toisin sanoen Moskovan patriarkaatti toimi tässä asiassa ilman Äitikirkon siunausta. Kaikki, mikä tapahtuu ilman siunausta, myös päättyy huonosti. Ekumeenista patriarkkaa ei muisteltu koskaan. Kuten erittäin hyvin tiedämme, muisteleminen tarkoittaa, että se liittää meidät muisteltavaan piispaan. Esimerkiksi jokainen alue, joka muistelee Serbian patriarkkaa, kuuluu Serbian patriarkaatin alaisuuteen, ja jokainen alue, joka muistelee Romanian patriarkkaa, kuuluu Romanian patriarkan alaisuuteen ja niin edelleen. Ekumeeninen patriarkka halusi antaa Ukrainan kirkolle autokefalian ja siksi peruutti tämän kirjeen voimassaolon, toisin sanoen Moskavan patriarkalle annetun luvan vihkiä ja asettaa virkaansa Kiovan metropoliitta.

            Tosiasiassa tämän kirjeen sisältöä ei kuitenkaan kumottu nyt, vaan jo sen myöntämisen aikana Moskovan patriarkaatin toimesta. Kirjettä ei koskaan pantu täytäntöön, koska milloinkaan ei noudatettu kaikkia sen asettamia ehtoja. Eikö olekin outoa, että Venäjän kirkon edustajat eivät mainitse mitään tästä asiasta? He vetoavat vain kirkolliseen omatuntoon, joka kuitenkin muotoutuu kirkollisen käytännön kautta – toisin sanoen sen tavan kautta, jolla kirkko toimii läpi vuosisatojen. Tämä ei poista ekumeeniselta patriarkaatilta oikeutta peruuttaa kirjeen antamia oikeuksia ja panna asiat jälleen järjestykseen uskovien pelastumisen takia.

            Siitä huolimatta, että Venäjän kirkko tosiallisesti on tunkeutunut ekumeenisen patriarkaatin alueelle, ekumeeninen patriarkaatti toimi vasta nyt, kun näin suuri kansanjoukko oli tuomittu olemaan skismaatikkoja ilman erityistä syytä. Se ei toiminut omia etujaan tavoitellen, kuten se olisi voinut tehdä, vaan rakkaudesta koko Ukrainan kansan pelastusta kohtaan hetkellä, jolloin tarve oli suurin.

            Vuonna 1991 Ukraina itsenäistyi. Tämän luonnollisena seurauksena Ukrainan kirkko pyysi Moskovan patriarkkaa ryhtymään toimeen autokefalian myöntämiseksi. Kaikki Ukrainan kirkon piispat allekirjoittivat tästä yksimielisen päätöksen vuonna 1992. Venäjän kirkolle oli kuitenkin hyvin vaikeaa sallia Ukrainan kirkolle autokefaliaa, koska jos se tunnustaisi tämän autokefalian, olisi tämä tarkoittanut monien Venäjälle historiallisesti tärkeiden alueiden ja pyhiinvaelluspaikkojen menettämistä. Samalla se olisi menettänyt vaikutusvaltansa näihin. Niinpä se suosi skisman luomista Ukrainaan autokefalian myöntämisen kustannuksella. Oikeastaan luotiin kaksi kilpailevaa leiriä: yksi, joka tuki Ukrainan kirkon itsenäistymistä (skismaatikot) sekä toinen, joka oli tiiviisti yhteydessä Venäjän kirkon kanssa.

            Ekumeeninen patriarkaatti pyysi toistuvasti Moskovan patriarkaattia löytämään ratkaisun Ukrainan-kysymykseen. Kun se kuitenkin totesi Moskovan patriarkaatin olevan itsepintaisen haluton toimimaan, se toimi velvollisuuden-tunnossaan Äitikirkkona, jolla on vastuu ja suvereniteetti pitää huolta kirkollisten kysymysten ratkaisemisesta ja palauttamisesta oikeille raiteilleen. Siksi se ”kutsui kaikki vihamiehet yhteen”[6] niiden etuoikeuksien perusteella, jotka se on ekumeenisilta kirkolliskokouksilta saanut, jotta Ukrainan paikalliskirkkoon palaisi rauha. Niille, jotka vastasivat myöntävästi Kristuksen Suuren Kirkon kutsuun, se myönsi paljon kaivatun autokefalian. Jos Venäjän kirkko olisi halunnut ykseyttä ortodoksisen kirkon täyteyteen, asiat olisivat yksinkertaisia. Valitettavasti kuitenkin vaikuttaa siltä, että se oli enemmänkin huolestunut vaikutusvaltansa menettämisestä Ukrainassa. Tämä loi vakavia ongelmia maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoon, koska Venäjän kirkko lopetti muistelu- ja ehtoollisyhteyden uskoviensa ja niiden välillä, jotka tunnustavat uuden Ukrainan autokefalisen kirkon.

            Ekumeenisen patriarkaatin asenne on kuitenkin erilainen. Se olisi voinut helposti kostaa vastaavalla ehtoollisyhteyden katkaisulla tai millä tahansa muulla rankaisutoimenpiteellä. Se kuitenkin toimi päinvastoin, niin kuin todellisen Äitikirkon tuleekin toimia. Se kestää kaiken tyynesti sekä kärsivällisesti odottaa kiittämättömien lastensa käytöksen parantumista. Jumala siunaa tällaisen käytöksen, ei kostotoimia.

            Totisesti on totta se, mitä sanotaan: että tämä autokefaliaprosessi ei muistuta muita autokefalioita. Siinä on tosiaankin yksi merkittävä ero: se on paljon mieluisampi Jumalalle, koska tämän autokefalian myöntämisen kautta palautamme kanonisuuden piiriin monta miljoonaa ihmistä, jotka ennen olivat skismaatikkoja. Venäjän kirkko myös väittää, ettei tällä autokefalian myöntämisellä ollut ekumeenisen patriarkan toivomaa lopputulosta. Mutta mikä muu toive hänellä olisi voinut olla kuin näiden miljoonien entisten skismaatikkojen pelastus? Myös Kristus tahtoo tätä, siis ihmisten pelastusta. Vaikka nyt onkin vastareaktioita, ne ovat väliaikaisia ja heikkenevät ajan mittaan, koska ne ovat Jumalan tahtoa vastaan – Hänen, ”joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden”.[7]

TOINEN VÄITE:
ENTISET SKISMAATIKOT EIVÄT OSOITTANEET KATUMUSTA

Venäjän kirkko väittää, että entiset skismaatikot, siis metropoliitta Filaret ja metropoliitta Makari, eivät osoittaneet katumusta siitä, että heidät erotettiin kirkon yhteydestä. Kuitenkin se, että heidän entiset ”kirkolliset rakenteensa” hajotettiin autokefalian antamisen myötä, osoittaa päinvastaista. He eivät sitä paitsi kieltäneet ortodoksista uskoa ja oppeja. Heidän pyyntönsä koski autokefaliaa, toisin sanoen hallinnollista seikkaa, jota heillä oli oikeuskin anoa. Pääasialliset syytökset Kiovan metropoliitta Filaretia vastaan olivat: 1) että hänen johdollaan päätettiin anoa Ukrainalle autokefaliaa ja 2) että hän ei eronnut Kiovan metropoliittakunnan johdosta Moskovan patriarkaatin painostuksen alaisena. Kun hän huomasi, ettei Moskovan patriarkaatti tahdo myöntää autokefaliaa Ukrainalle, hän loi skismaattisen Kiovan patriarkaatin. Tämän seurauksena hänet erotettiin pappeudesta ja Venäjän kirkon yhteydestä.

            Miten voisimme muka sanoa, ettei metropoliitta Filaret olisi katunut? Teko, joka osoitti hänen todellisen katumuksensa, oli päätös hajottaa ”Kiovan patriarkaatti”, joka oli toiminut jo 27 vuoden ajan. Jos hän ei olisi katunut, hän ei olisi missään nimessä allekirjoittanut hajottamispäätöstä. Kun Venäjän kirkon edustajat kuitenkin väittävät, ettei hän katunut, he väittävät, ettei hän katunut Ukrainan autokefaliakysymyksen suhteen. He vieläpä haluavat, että hän katuisi ja pyytäisi anteeksi niiltä, jotka erottivat hänet pappeudesta. Hänen pitäisi siis pyytää anteeksi sitä, että halusi autokefaliaa maansa kirkolle eikä halunnut olla Venäjästä riippuvainen! Sitä paitsi hän vetosi kuusi kertaa ekkletos-vetoomuksella[8] ekumeeniseen patriarkaattiin hänen pappeutensa palauttamiseksi. Lopulta ekumeeninen patriarkka palautti hänelle pappeuden. Filaretin persoonan kautta hän palautti kirkon yhteyteen myös miljoonia ukrainalaisia uskovia, jotka hekin olivat joutuneet skismaan, koska kuuluivat skismaattiseen Kiovan patriarkaattiin. Voi olla, että Filaret muutti mieltään hänen pappeutensa palauttamisen jälkeen.[9] Tämä on kuitenkin hänen henkilökohtainen valintansa.

            Metropoliitta Filaretin lisäksi ekumeeninen patriarkka palautti pappeuden myös metropoliitta Makarille, jota puolestaan syytetään siitä, että hän olisi suorittanut itse itselleen pappisvihkimykset. Hänen persoonansa kautta palautettiin kirkon yhteyteen myös ne miljoonat uskovat, jotka olivat seuranneet skismaattista Ukrainan autokefalista kirkkoa. Metropoliitta Makaria syytetään kuitenkin turhaan siitä, että hän olisi saanut oman kätensä kautta pappisvihkimyksen. Kaikki hänen vihkimykseensä liittyvät dokumentit sijaitsevat ekumeenisessa patriarkaatissa. Hän on sietänyt ja sietää kärsivällisesti tämän ankaran syytöksen, mikä pyhittää hänet. Vailla kunnianhimoa hän työskentelee laumansa ja maansa parhaaksi (hän olisi voinut helposti vaatia erinäisiä ”oikeuksia” entisen Ukrainan skismaattisen autokefalisen kirkon päämiehenä).

            Jonkun täytyi kiinnostua näistä miljoonista uskovista: jättää yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta ja mennä etsimään kadonnut lammasta.[10] Kaikki odottivat, että Venäjän kirkko olisi etsinyt ratkaisua tähän ongelmaan – kuitenkin turhaan. Miljoonat ukrainalaiset olivat 27 vuoden ajan skismassa syytä tietämättä. Meidän kaikkien tulee iloita, koska Ukrainan kansa löysi nyt kokonaisuudessaan ”pelastuksen tien”.[11] Kristuksen kirkkoon luettiin miljoonittain uusia jäseniä.

KOLMAS VÄITE:
EKUMEENISELLA PATRIARKAATILLA EI OLE KANONISTA OIKEUTTA
OTTAA VASTAAN EKKLETOS-ANOMUKSIA MUISTA PATRIARKAATEISTA

Ekumeeninen patriarkaatti ei tunnustanut skismaa, kuten Venäjän kirkon edustajat väittävät, vaan paransi sen. Nyt Ukrainassa ei ole enää skismaatikkoja. Ekumeenisella patriarkaatilla oli oikeus palauttaa skismaatikot kirkon yhteyteen koska, kuten aiemmin osoitettiin, Ukraina kuului sen kanoniseen hallintoalueeseen. Mikä tärkeintä, ekumeeninen patriarkaatti sai kirkolta ekumeenisten kirkolliskokousten kautta etuoikeuden ensimmäisenä kirkkona vertaistensa joukossa (prima inter pares) puuttumaan omasta aloitteestaan siihen, mihin tarvitsee, mutta myös vastaanottamaan ekkletos-vetoomuksia myös muiden paikalliskirkkojen alueelta sekä tuomitsemaan ja ohjailemaan niiden lähettämiä asioita.[12] Tämä pelkästäänkin velvoittaa sitä palauttamaan harhaoppisia ja skismaatikkoja kirkon helmoihin.[13] Toisin sanoen se säätelee kirkon asioita korkeimman tuomioistuimen tavoin. Tämä etuoikeus on ollut olemassa muinaisista ajoista lähtien, jolloin Rooman paavi tuomitsi muita patriarkaatteja koskevia tapauksia. Ekumeenisen patriarkaatin oikeus ottaa vastaan ekkletos-vetoomuksia muiden idän patriarkaalisten istuinten alueelta liittyy IV ekumeenisen kirkolliskokouksen 28. kanoniin, jonka mukaan Uuden Rooman istuimelle annetaan ”yhtäläiset etuoikeudet” vanhan Rooman kanssa.[14] Tämä etuoikeus vahvistetaan myös saman ekumeenisen kirkolliskokouksen 9. ja 17. kanoneissa.[15] Venäjän kirkko tukeutuu ainoastaan Johannes Zonaraan, 1100-luvulla vaikuttaneen kanonistin, yhteen kommenttiin yllämainittuun 17. kanoniin (”sillä ei tule viedä vastentahtoisesti ketään tuomittavaksi sen eteen”).[16] He jättävät kuitenkin huomiotta paitsi Johannes Zonaraan aikalaisten tulkinnat samaan kanoniin,[17] myös pyhässä Traditiossa ja kirkollisessa käytännössä, jotka ovat jokaisen yksittäisen tulkitsijan yläpuolella. Tämä seikka oli niin vakiintunut kirkon pyhässä Traditiossa, että vastauksena venäläisen papiston kysymykseen idän patriarkoille vuonna 1663 koskien sitä, onko ekumeenisella patriarkaatilla oikeus tuomita muiden paikalliskirkkojen kysymyksiä, kaikki patriarkat totesivat yksimielisen myöntävästi. He lisäsivät, että ainoastaan ekumeenisella patriarkaatilla on tämä oikeus.[18]

            Kirkon historia on täynnä tapauksia ekkletos-vetoomuksista ekumeeniseen patriarkaattiin muiden paikalliskirkkojen taholta. Vieläpä Moskovan patriarkaatti on vedonnut ekumeeniseen patriarkaattiin ekkletos-anomuksella saadakseen ratkaisun niille ongelmille, joita se on kohdannut ja joille se ei itse löytänyt ratkaisua. Esimerkiksi Moskovan patriarkka Adrianos (patriarkkana 1690–1700), jota tsaari Pietari Suuri painosti vihkimään latinalaismielisen Dionisin Lutskin hiippakuntaan, otti yhteyttä Konstantinopoliin ja piti välttämättömänä ekumeenisen patriarkaatin väliintuloa vihkimyksen estämiseksi.[19] Tähän päivään mennessä ei ortodoksisen kirkon historiassa ole ilmennyt tähän käytäntöön yhtään poikkeusta, joka osoittaisi, että vetoomuksia olisi joskus esitetty jonkun muun paikalliskirkon johtajalle kuin ekumeeniselle patriarkalle. On selvää, että Moskovan patriarkaatti pyrkii vahingoittamaan keinolla millä hyvänsä ekumeenisen patriarkaatin kanonista oikeutta ottaa vastaan ekkletos-vetoomusta pappeudesta erotetulta Kiovan metropoliitta Filaretilta ja palauttaa hänet kirkolliseen yhteyteen, sillä se, joka hyväksyy, että ekumeenisella patriarkaatilla on tämä etuoikeus (siis ekkletos), hyväksyy myös Ukrainassa entisten skismaatikkojen palauttamisen kirkon yhteyteen.

NELJÄS VÄITE:
ENTISTEN SKISMAATIKKOJEN TUNNUSTAMINEN EI OLE PÄTEVÄ TOIMI
JA SIKSI HE OVAT EDELLEEN SKISMAATIKKOJA

Valitettavasti Venäjän kirkon edustajat (ehkä tietoisesti) jättävät huomiotta monia vastaavia, vaikeampiakin, tapauksia, joita ortodoksinen kirkko on kohdannut yli tuhatvuotisen historiansa aikana. Esimerkkeinä mainittakoon seuraavat:

  1. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen sai piispanvihkimyksensä areiolaisilta. Sitten hän kääntyi ortodoksiksi ja hänet otettiin vastaan piispana ilman uudelleenvihkimistä – eikä vain häntä, vaan kaikki hänen vihkimänsä papit.
  2. Kaikki harhaoppisen Pietari Mongoksen vihkimät papiston jäsenet otettiin vastaan Kristuksen kirkkoon vastaavaan pappeuden asteeseen ilman uudelleenvihkimistä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun he jättivät eutykheläisten harhaopin ja tunnustivat Khalkedonin kirkolliskokouksen.
  3. Pyhän Sabbas Pyhitetyn elämäkerrassa mainitaan, että kun Jerusalemin patriarkka Elias kuoli, severiaanit saivat Jerusalemin istuimen piispaksi samanmielisen Johanneksen, joka pyhien Sabbaan ja Theodosioksen taivuttelemana kääntyi ortodoksiseen uskoon. Häntä ei kuitenkaan syytetty siitä, että hän oli saanut vihkimyksensä harhaoppisilta.[20]

Vastaavaa tapahtui myös Bulgarian kirkon tapauksessa. Se oli skismassa 75 vuoden ajan, mutta vuonna 1945 skisma parannettiin ja luonnollisestikaan ketään piispaa, pappia ja diakonia ei vihitty uudelleen, vaikka he olivat entisiä skismaatikkoja.

            Huomautettakoon myös, että pyhittäjä Efraim Katunakialainen, kirkkomme uusi pyhä, sai pappisvihkimyksen vuonna 1936 vanhakalenteriselta Kykladien piispa Germanokselta, jonka virallinen kirkko oli erottanut pappeudesta. Vaikka pyhittäjä Efraim ei ollut saanut vihkimystä kanoniselta piispalta, kirkko otti hänet vastaan huomiinsa ilman uudelleenvihkimystä (pyhittäjä Joosef Hesykastin ilmestyksen jälkeen, jonka seurauksena niin hän kuin pyhittäjä Efraim Katunakialainenkin jättivät skismaattiset zelootit[21]) ja hänet vieläpä luettiin kirkon pyhien kuoroihin.[22]

            On epäoikeudenmukaista, että Moskovan patriarkaatti syyttää ekumeenista patriarkaattia epäkanonisten vihkimysten tunnustamisesta, kun se vuonna 2007 toimi tarkalleen samoin Venäjän ulkomaankirkon (ROCOR) kanssa. Moskova palautti yhdellä allekirjoituksella kirkon yhteyteen ne, joita se oli melkein vuosisadan ajan pitänyt skismaatikkoina,[23] ja hyväksyi kaikki heidän sakramenttinsa kirkosta ykseyden tähden. Apostolisen suksession toteutumisesta ei kuitenkaan keskusteltu lainkaan.

            Kirkko on tehnyt vuosisatojen ajan tällaisia päätöksiä ekonomiaperiaatteen mukaan ykseyden ja ihmisen pelastuksen tähden. Se ei toimi sääntöuskovaisesti tai pelkästään järkeilyyn luottaen, vaan setoimii pelastuksen näkökulmasta. Sen tavoitteena on ihmisen pelastuminen. Se haluaa pelastaa, ei tuomita. Kanonit eivät luoneet kirkkoa vaan kirkko loi kanonit. Siellä, missä täytyy, ”muuttuu tarpeen edessä myös laki”.[24] Kuten näimme, meillä on kirkossa myös paljon skandaalinkäryisempiä tapauksia, joissa piispoiksi tunnustettiin sellaisia henkilöiltä, jotka olivat saaneet vihkimyksensä harhaoppisilta – harhaoppisilta, jotka aiheuttivat suurta vahinkoa kirkolle. Ukrainan tapaus on paljon helpompi kuin monet vaikeammat tapaukset, joita kirkko on käsitellyt menneisyydessään harhaoppisten kanssa. Tässä tapauksessa erot ovat hallinnollisia (autokefaliapyyntö), eivät opillisia. Mainitsemissamme muissa tapauksissa sen sijaan tunnustettiin vihkimyksiä, jotka oli saatu kirkon oppia vastustavilta ihmisiltä, siis harhaoppisilta.

            Älkäämme unohtako myöskään, että kirkko hyväksyy jopa ilmakasteen, jonka maallikot suorittavat vauvoille ennen kuolemaa. Athanasios Suuren elämäkerrassa luemme, että kun hän oli lapsi, hän kastoi leikkiessään eräitä muita lapsia ja kirkko hyväksyi nämä kasteet.[25] Pyhä Henki ”puhaltaa missä tahtoo”.[26] Sille ei ole järjellistä selitystä. Eikö Jumala pystykään ”herättämään Abrahamille lapsia näistä kivistä”?[27]

VIIDES VÄITE:
EKUMEENINEN PATRIARKKA HALUAA OLLA ENSIMMÄINEN VAILLA VERTAISTAAN
(PRIMUS SINE PARIBUS), JA HÄNTÄ KUVATAAN IDÄN PAAVINA

On tiedettyä, että ekumeenisen patriarkan etuoikeudet on säädetty ekumeenisissa kirkolliskokouksissa. IV ja VI ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksillä Konstantinopolin patriarkalle annetaan samat etuoikeudet kuin Rooman paaville. Niinpä kirkkojen skisman myötä (1054) Konstantinopolin patriarkka jäi ainoaksi, jolle nämä etuoikeudet kuuluvat. Ekumeenisten kirkolliskokousten historia ja kanonit osoittavat meille ekumeenisen patriarkaatin ensisijaisen aseman, mutta myös tämän aseman tarkemman sisällön.[28] Etuoikeudet eivät tarkoita ainoastaan jonkinlaista etikettiin liittyvää kunnia-asemaa, vaan siihen kuuluu myös kanonisen toimivallan seikkoja, muiden muassa oikeus myöntää autokefalioita. Kaikkien uudempien paikalliskirkkojen autokefaliat ja patriarkan arvonimet ovat ekumeenisen patriarkaatin myöntämiä. Se antoi autokefalian kaikille paikalliskirkoille alkaen 1500-luvulla Venäjästä ja sitten muille kirkoille, viimeisimpänä Ukrainalle.[29] Nyt, Ukrainan kysymyksessä, Moskovan patriarkaatti vaatii muiden paikalliskirkkojen osallistumista päätökseen jonkinlaisen panortodoksisen kirkolliskokouksen muodossa. Kuitenkaan mitään autokefaliaa ei ole myönnetty panortodoksisessa kirkolliskokouksessa, koska kyseessä on ainoastaan ekumeeniselle patriarkaatille kuuluva etuoikeus.

            Ekumeeninen patriarkka ei tee päätöksiä yksin vaan yhdessä häntä ympäröivän pyhän synodin kanssa, koska ortodoksisessa kirkossa vallitsee synodaalisuuden periaate: meillä ei ole paavin virheettömyyttä. Monet päätökset ovat muuttuneet tai viivästyneet synodiin kuuluvien piispojen pyytämien lisäselvitysten myötä. On tervettä, että kaikki synodin piispat vaihtuvat säännöllisin väliajoin. Tämä takaa objektiivisuuden ja päätösten luotettavuuden.

            Moskovan patriarkaatti haluaa kumota ne etuoikeudet, jotka ekumeeninen patriarkaatti on saanut ekumeenisten kirkolliskokousten kautta, ja siksi se on keksinyt uuden tavan kutsua koolle kirkolliskokouksia yhteisymmärryksessä Jerusalemin patriarkaatin kanssa. Tällainen kokous pidettiin Jordanian Ammanissa. Luonnollisesti tämä kokous oli tuomittu epäonnistumaan, koska sillä ei ollut mitään tekemistä kirkon pyhän Tradition kanssa. On jo selvää, että eräät eivät voi tai eivät halua seurata tradition ja kirkon historian paljon kuljettua ja turvallista tietä ja etsivät uusia ”instansseja” kirkolliskokouksien toteuttamiseksi.

            Epäilyksettä Kristus on ortodoksisen kirkon pää ja kiistämättä ortodoksisessa kirkossa vallitsee aina synodaalisuuden periaate. Jokaisessa piispainkokouksessa (synodissa) on kuitenkin yksi, joka kutsuu sen koolle ja toimii sen puheenjohtajana. Moskovan patriarkaatissa tämä on patriarkka Kyrillos, Serbian patriarkaatissa patriarkka Irinej,[30] Kreikan autokefalisessa kirkossa arkkipiispa Hieronymos ja niin edelleen. Niinpä vakiintuneen kanonisen järjestyksen ja kirkollisen käytännön mukaan kaikkien paikalliskirkkojen johtajien kokoontumisissa koollekutsujana ja puheenjohtajana toimii aina ekumeeninen patriarkka.   

            Kuuluu kuitenkin monia mielipiteitä, joilla ei ole mitään tekemistä kirkon pyhän Tradition kanssa. Jopa niin, että ”Ammanin tapaamisessa kaikki olivat tasavertaisia, istuivat pyöreässä pöydässä. Näin panortodoksisten kokousten tulisi tapahtuakin: ilman päämiestä, koska päämies on Kristus.” Kukaan ei epäile, etteikö kirkon päämies olisi Kristus. Tällaiset asiat ovat kuitenkin ortodoksiselle traditioita vieraita ja jopa vaarallisia. Kirkko ei ole koskaan toiminut näin. Aina on ollut henkilö, joka on arvoasemaltaan ensimmäinen Kristuksen kuvana ja Hänen paikallaan. Esimerkiksi jumalallisessa liturgiassa näemme, että on aina yksi pappi tai piispa, joka johtaa palvelusta ja toimittaa sakramentin. Kaikki saattavat olla samassa arvoasteessa, mutta jonkun pitää olla ensimmäisellä sijalla Kristuksen kuvana. Jopa ensimmäisessä apostolien kirkolliskokouksessa oli johtaja: pyhä Jaakob, Herran veli. He kaikki olivat apostoleja, mutta jonkun piti toimia kokouksen johtajana ja ohjata keskustelua. Kirkollis- tai piispainkokous ei siis voi olla vailla johtajaa.

            Ammanin kirkolliskokous on loukkaus ortodoksisen kirkon pyhää Traditiota kohtaan. Kaikkien tähän ”veljelliseen tapaamiseen” osallistuneiden keskustelijoiden aikeet kävivät selviksi. Heidän tavoitteenaan oli (ja on) ekumeenisen patriarkan roolin vähättely ortodoksisessa perinteessä: siis se, ettei hänellä olisi oikeutta säädellä kirkollisia kysymyksiä, myöntää autokefalioita, ottaa vastaan ekkletos-vetoomuksia muiden paikalliskirkkojen alueilta ja niin edelleen. Hänen tulisi olla vain etiketin puolesta ensimmäisellä kunniasijalla, mutta ilman kaikkia niitä etuoikeuksia, jotka ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat hänelle myöntäneet.

            Kaikki nämä mainitut seikat ovat kuitenkin ortodoksisen kirkon vuosisatoja vanhan tradition myötä vakiintuneita asioita. Kun me kuljemme kirkon meille välittämien perinteiden osoittamaa tietä, kuljemme eteenpäin turvassa. Kaikki muut asiat ovat vaarallisia uudistuksia. Niitä esittävät mielipiteinään sellaiset, joita kirkon ekumeeniselle patriarkalle antamat etuoikeudet häiritsevät. On tärkeä huomata, ettei hän ole vaatinut tai ottanut näitä etuoikeuksia itse itselleen, vaan ekumeeniset kirkolliskokoukset myönsivät ne hänelle. Valitettavasti se, joka kyseenalaistaa tämän, kyseenalaistaa monien jumalankantajaisien päätökset. Kaikki nämä ovat Pyhän Hengen, täydellisen Jumalan, hedelmiä, ja kaikki Jumalan luoma on täydellistä eikä kaipaa korjaamista. Siitä ei voi tulla enää parempaa. Jos puutumme tähän, voimme tehdä asiasta vain huonomman.

            Patriarkka ei siis ole paavi ja ensimmäinen vailla vertaisiaan (primus sine paribus). Hän ei tee yhtään enempää kuin mitä määräävät ne etuoikeudet, jotka kirkko on hänelle suonut. Ne säätävät hänelle vastuun huolehtia kaikkien muiden paikalliskirkkojen kestävyydestä.[31]

KUUDES VÄITE:
MOSKOVAN PATRIARKAATTI ON OIKEASSA,
KOSKA KAIKKI AUTOKEFALISET KIRKOT EIVÄT TUNNUSTA ENTISIÄ SKISMAATIKKOJA

Uuden autokefalisen kirkon tunnustamisprosessi voi kestää useita vuosikymmeniä. Esimerkkinä mainittakoon, että Bulgarian patriarkaatti tunnustettiin 75 vuoden jälkeen ja Puolan kirkko täydellisesti vasta 24 vuoden jälkeen niiden perustamisesta.

            Moskovan patriarkaatti alkoi harjoittaa vastatoimia niitä kirkkoja vastaan, jotka tunnustivat uuden Ukrainan autokefalisen kirkon. Nämä toimet käsittävät ehtoollisyhteyden katkaisun, taloudellisen tuen lakkauttamisen sekä luonnollisesti laittomalla, toisten kirkkojen alueelle tunkeutumisella uhkailun: jälkimmäisellä tarkoitetaan seurakuntien perustamista toisten paikalliskirkkojen alueille ilman paikallisten piispojen siunausta. Kirkko käyttää muistelemisen ja ehtoollisyhteyden katkaisua kasvatuksellisin tarkoitusperin. Valitettavasti Venäjän kirkon tapauksessa huomaamme, että niitä käytetään koston välineinä sellaisia vastaan, jotka eivät ole samaa mieltä heidän itsekkäiden tavoitteidensa kanssa.

            Vastatoimena sille, että Kreikan kirkko tunnusti Ukrainan kirkon, Venäjä teki päätöksen, jollaista ei ole kirkon historiankirjoissa ennen tavattu: se katkaisi ehtoollisyhteyden niiden kreikkalaisten hiippakuntien kanssa, joiden metropoliitat olivat Ukrainan uuden autokefalisen kirkon tunnustamisen puolella, mutta säilytti ehtoollisyhteyden niiden muutaman hiippakunnan kanssa, joiden metropoliitat tätä vastustivat.[32] On siis selvää, että Venäjän kirkko pyrkii jakamaan Kreikan kirkon hiippakuntien tasolla,[33] mutta myös varoittamaan välillisesti ennalta muita paikalliskirkkoja, jotka tietävät oikein hyvin ne ongelmat, joita poliittisesti ja taloudellisesti vaikutusvaltainen Venäjän kirkko voi aiheuttaa niiden alueilla. Se on jo toiminut näin maailmanlaajuisessa ortodoksisessa kirkossa, kun se on katkaissut venäläisten uskovien ehtoollisyhteyden niiden kanssa, jotka ovat tähän mennessä jo tunnustaneet Ukrainan autokefalian. On vieläpä kyse väkimäärältään suurimmasta paikalliskirkosta.

            On totta, että venäläisuskovat ovat erittäin hurskaita ja innokkaita. Heitä eivät haittaa vaivannäkö tai uhrautuminen – ja mikä vielä tärkeämpää, he ovat kuuliaisia kirkollensa. Kukaan ei voi lukea heidän tuomiokseen sitä, että he ovat kuuliaisia. Monilla heistä on kuitenkin vastalauseitaan, mutta he eivät voi toimia millään tavalla, jos heidän kirkkonsa ei siihen anna käskyä. Toiset puolestaan toimivat omantuntonsa mukaan piittaamatta kielloista. Venäjällä vallitsi ateismi ja kommunismi todella pitkään, ja nyt kun he alkoivat vihdoin iloita ortodoksisuudesta, heidän ehtoollisyhteytensä muiden kanssa katkaistiin.

JOHTOPÄÄTÖKSET

Olemme huomanneet, että ekumeeninen patriarkaatti toimii oman vastuunsa tuntien, koska se on ensimmäinen kirkko vertaistensa joukossa. Tämän vastuun sen on saanut niiden etuoikeuksien kautta, jotka ekumeeniset kirkolliskokoukset sille myönsivät. Myös ekumeeninen patriarkka tietää, että hän olisi Jumalan edessä vastuussa siitä, että olisi jättänyt miljoonia ihmisiä skisman alaisiksi. Hänen velvollisuutensa oli toimia ja löytää ratkaisu ongelmaan.

            Voisimme verrata Ukrainan kirkollista tilannetta Herran tekemiin ihmeisiin. Fariseukset näkivät ihmeitä, mutta syyttivät Herraa siitä, että Hän rikkoi sapattia. He olivat jumiutuneita lain määräyksiin.[34] He eivät voineet ymmärtää Jumalan suuruutta, toisin sanoen sitä, että Hän on lain yläpuolella ja sitä korkeampi. He syyttivät Häntä demonisuudesta,[35] kun Hän puolestaan pelasti ihmiset.

            Huomaamme, että Venäjän kirkko erehtyy kaikissa syytöksissään ekumeenista patriarkaattia kohtaan:

  1. Se on syyttänyt ekumeenista patriarkaattia tunkeutumisesta omalle alueelleen, kun taas Venäjän kirkko itse on tunkeutunut Ukrainan maaperälle, joka kuului ekumeeniselle patriarkaatille. Venäjän kirkko jatkaa tätä toimintaansa tunkeutumalla ekumeeniselle patriarkaatille kuuluville alueille. Lisäksi se uhkaa tunkeutumisella kaikkia niitä paikalliskirkkoja, jotka tunnustavat Ukrainan uuden autokefalisen kirkon.
  2. Se syyttää ekumeenista patriarkaattia entisten skismaatikkojen tunnustamisesta, kun se on itse tehnyt tarkalleen saman (vailla siihen tarvittavaa kanonista oikeutta) Venäjän ulkomaalaiskirkon (ROCOR) kanssa.
  3. Se vetoaa virheellisesti kirkolliseen omatuntoon ja samalla ohittaa Kirkon pyhän Tradition, joka muotouttaa kirkollisen käytännön ja määrittelee ekumeenisen patriarkan roolin. Niinpä Venäjän kirkko toimii tavalla, joka on vieras kanoniselle traditiolle ja itse kirkolliselle käytännölle.
  4. Se syyttää ekumeenista patriarkkaa siitä, että hän haluaisi olla ensimmäinen vailla vertaisiaan (primus sine paribus), samalla kun se itse yrittää järjestää kirkolliskokouksia (vailla siihen vaadittavaa kanonista oikeutta) polkeakseen ekumeenisen patriarkaatin asemaa. Tämän se tekee saadakseen itse puheenjohtajan roolin ortodoksisten paikalliskirkkojen yhteisissä asioissa.
  5. Se syyttää ekumeenista patriarkaattia skisman luomisesta samalla, kun se itse kieltää ehtoollis- ja muisteluyhteyden niiden kanssa, jotka tunnustavat Ukrainan uuden autokefalisen kirkon. Skisman aiheutti Venäjän kirkko, ei ekumeeninen patriarkaatti. Kaikki paikalliskirkot ovat ehtoollisyhteydessä ekumeenisen patriarkaatin kanssa, kun taas Venäjän kirkko katkaisi ehtoollisyhteyden niiden kanssa, jotka tunnustivat Ukrainan uuden autokefalisen kirkon.

On fakta, että Ukrainan autokefalia on loppuun saatettu kirkollinen teko. Vähitellen meidän kaikkien on hyväksyttävä se. Ukrainan autokefalinen kirkko on Äitikirkon siunauksen alla – Äitikirkon, joka on myöntänyt kaikille kirkoille niiden autokefalian. Tämä on siunaukseksi Ukrainan ortodoksiveljille ja -sisarille. Aika osoittaa, että ”kirkossa tapahtuneet asiat eivät kumoudu”.

            Monet ajattelevat olevansa uskon tunnustajia, kun he syyttelevät ja haukkuvat ekumeenista patriarkkaa. Kuitenkin todellista uskon tunnustamista on tukea sitä totuutta, jonka meille määrittelevät kanonit ja kirkon pyhä traditio. Tässä kyseisessä Ukrainan kirkon tapauksessa tämä tarkoittaa ekumeenisen patriarkaatin tukemista, koska se toimi kanonien ja tradition mukaan. Synaksarionin pyhiä vastaan toimittiin juuri näin: heitä syytettiin ja haukuttiin, kun taas he antoivat anteeksi ja siunasivat vihollisiaan. Näin tapahtuu nytkin niiden ihmisten kohdalla, jotka kuvittelevat toimivansa ortodoksisuuden hyväksi ja tunnustavat uskoaan haukkuen ja pilkaten ekumeenista patriarkkaa, joka puolestaan siunaa kaikkia. ”Voin todistaa, että he ovat täynnä intoa Jumalan puolesta, mutta heiltä puuttuu ymmärrys. He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on, ja yrittäessään pystyttää omaa vanhurskauttaan he eivät ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta.”[36] Vaikka he kuinka syyttelisivät ekumeenista patriarkkaa ja haluaisivat maailman tätä vihaavan, he eivät onnistu, koska Jumala tuntee totuuden.

            Kun näitä asioita tarkastelee objektiivisesti, voi ymmärtää, mihin totuus kätkeytyy. Näin ymmärtää myös sen, mikä Jumalan tahto on. Jos on hyväntahtoinen ja uskoo, ettei itse ole virheetön, voi myös ehkä ajatella itse olevansa väärässä joissain näissä seikoissa. Onnetonta on se, että jotkut kuvittelevat olevansa virheettömiä. He pitäytyvät omissa mielipiteissään, joita he pitävät ainoina oikeina.

            Kirkossa on aina ollut tämänkaltaisia selkkauksia, koska siellä, missä on ihmisiä, on myös ongelmia. Kirkko kuitenkin kulkee aina eteenpäin tukeutuen pyhiin kirjoituksiin, pyhiin traditioihin ja kaikkeen siihen, mitä jumalankantajaisät ovat hyvin meille määritelleet.

            Pappismunkki Niketas Pantokratorilainen

LIITE: EKUMEENISEN PATRIARKAATIN PYHÄN SYNODIN PÄÄTÖKSET UKRAINAN KIRKON AUTOKEFALIAN SUHTEEN

Pyhä synodi kokoontui hänen kaikkipyhyytensä johdolla säännölliseen kokoukseensa 9.–11. lokakuuta 2018. Tässä kokouksessa tarkasteltiin ja keskusteltiin esityslistalla olevista asioista.

            Pyhä toimielin käsitteli erityisen laajasti Ukrainan kirkollista tilannetta. Läsnä olivat myös Ukrainaan lähetetyt eksarkit, siis korkeasti pyhitetty Pamfiloksen arkkipiispa Daniel ja korkeasti siunattu Edmontonin piispa Ilarion. Perusteellisten keskustelujen jälkeen pyhä synodi päätti seuraavaa:

  1. Päätettiin toistaa jo aiemmin tehty päätös, jonka mukaan ekumeeninen patriarkaatti myöntää autokefalian Ukrainan kirkolle.
  2. Kiovaan perustetaan uudelleen ekumeenisen patriarkaatin stavropegiaalinen kirkko, joka on yksi niistä monista stavropegiaalisista kirkoista, joita sillä on menneinä vuosisatoina Ukrainassa ollut.
  3. Niiden kanonisten etuoikeuksien perusteella, jotka antavat Konstantinopolin patriarkalle oikeuden ottaa vastaan ekkletos-vetoomuksia piispoilta ja muilta papiston jäseniltä kaikkien autokefalisten kirkkojen alueelta, synodi päätti hyväksyä tähän liittyvät Filaret Denisenkon ja Makari Maletitšin sekä heidän seuraajiensa anomukset. He eivät ole olleet skismassa dogmaattisista syistä. Heidän piispallinen tai papillinen arvonsa tunnustetaan ja heitä seuraavat uskovat liitetään kirkon ehtoollisyhteyteen.
  4. Päätettiin peruuttaa vuonna 1686 myönnetty synodaalinen kirje, joka oli myönnetty tuolloin vallitsevia olosuhteita varten. Tämän kirjeen kautta oli ekonomiaperiaatteen mukaan annettu Moskovan patriarkalle oikeus vihkiä kulloinenkin Kiovan metropoliitta, jonka hänen hallintoalueensa papistosta ja maallikoista koostuva kirkolliskokous valitsisi, ja tämän tulisi muistella ”ensimmäisten joukossa” ekumeenisen patriarkan nimeä kanonisen riippuvuussuhteen merkiksi.
  5. Päätettiin vedota kaikkiin asiaankuuluviin osapuoliin, että vältettäisiin kirkkojen, luostarien tai muun omaisuuden valtaamista, samoin kuin väkivaltaa ja kostonhalua, niin, että rauha ja Kristuksen rakkaus vallitsisivat.

[1] Ap. t. 5:38–39.

[2] «δοθῆναι ἄδειαν τῷ μακαριωτάτῳ πατριάρχῃ Μοσχοβίας χειροτονεῖν μητροπολίτην Κιόβου» (”Moskovan autuaalle patriarkalle annetaan lupa vihkiä Kiovan metropoliitta”); «δίδοντος οἰκονομικῶς ἐκείνῳ τὴν τοιαύτην ἄδειαν» (”hänelle annetaan tämä lupa ekonomiaperiaatteen mukaan”).

[3] «Ἡνίκα δὲ ἐκτελῶν εἴη ὁ μητροπολίτης οὗτος Κιόβου […] τὴν θείαν καὶ ἱερὰν καὶ ἀναίμακτον Θυσίαν, μνημονεύῃ ἐν πρώτοις τοῦ σεβασμίου ὀνόματος τοῦ Οἰκουμενικοῦ πατριάρχου, ὡς ὄντος πηγὴ καὶ ἀρχὴ καὶ ὑπερκειμένου πάντων τῶν πανταχοῦ παροικιῶν τε καὶ ἐπαρχιῶν.» (”Kun tämä Kiovan metropoliitta toimittaa […] jumalallista, pyhää ja veretöntä uhria, hän muistelkoon ensimmäisenä ekumeenisen patriarkan kunniallista nimeä kaikkien, kaikkialla sijaitsevien kirkollisten hallintopiirien ja hiippakuntien lähteenä, johtajana ja valvojana.”)

[4] Αλ. Μασσαβέτα, Η Τρίτη Ρώμη. Η Μόσχα και ο Θρόνος της Ορθοδοξίας, Ateena 2019, s. 161-162.

[5] Β. Φειδά, Το ζήτημα της Αυτοκεφαλίας της Ορθοδόξου Εκκλησίας της Ουκρανίας εκ πηγών αψευδών, Ateena 2019, s. 26.

[6] Vrt. helluntain kontakki.

[7] 1. Tim. 2:4.

[8] Suom. huom.: ekkletos-vetoomus tarkoittaa ekumeenisen patriarkaatin ekumeenisilta kirkolliskokouksilta saamaa erityisoikeutta ottaa vastaan kirkollisiin kiistoihin liittyviä valituksia myös muiden paikalliskirkkojen alueilta, vaikka muuten ortodoksiset paikalliskirkot eivät saa puuttua toistensa sisäisiin kiistoihin. Ensimmäisen kerran tämä oikeus mainitaan tarkasti Sardikan kirkolliskokouksessa vuonna 343, mutta kyseessä on oikeastaan vanhemman käytännön vahvistaminen. Aihetta käsitellään tarkemmin myöhemmin.

[9] Suom. huom.: Tällä kirjoittaja viittaa Filaretin myöhempään irtautumiseen Ukrainan autokefalisesta kirkosta. Filaretilla ei tässä vaiheessa kuitenkaan ollut enää minkäänlaista virallista asemaa uudessa autokefalisessa kirkossa, joten tämä ei vaikuta uuden kirkon kanoniseen asemaan mitenkään.

[10] Luuk. 15:4.

[11] Ap. t. 16:17.

[12] Αρχιμ. Καλλίνικου Δελικάνη, Τὰ ἐν τοῖς κώδιξι τοῦ Πατριαρχικοῦ Ἀρχειοφυλακίου σωζόμενα ἐπίσημα ἐκκλησιαστικὰ ἔγγραφα, τὰ ἀφορῶντα εἰς τὰς σχέσεις τοῦ Οἰκουμενικοῦ Πατριαρχείου πρὸς τὰ Ἐκκλησίας Ἀλεξανδρείας, Ἀντιοχείας, Ἱεροσολύμων καὶ Κύπρου (1574-1863) περισυλλεγέντα καὶ συναρμολογηθέντα κελεύσει τῆς Α.Θ. Παναγιότητος τοῦ Οἰκουμενικοῦ Πατριάρχου Ἰωακεὶμ τοῦ Γ ́, Konstantinopoli 1904, s. δ ́-ε ́: ”Kun Kristuksen Suuri Kirkko puuttuu muiden kirkkojen asioihin– joko oma-aloitteisesti velvollisuudentunnossaan tai asioista kiinnostuneiden vetoomuksesta –, sen suvereeni huolenpito ja puolustus ei koske vain oppeja […] vaan myös kaikkia tärkeitä kysymyksiä yhdessä tai toisessa autokefalisessa kirkossa. Se tekee oman, ratkaisevan osuutensa Jumalan pyhien kirkkojen välille syntyneiden erimielisyyksien ja ratkaisemisessa sekä selvittelee erimielisyyksiä paimenien ja heidän laumansa välillä…”

[13] Matteus Blastares, Σύνταγμα κατὰ στοιχείων τῶν ἐμπεριειλημμένων ἁπασῶν ὑποθέσεων τοῖς θείοις καὶ ἱεροῖς κανόσι, toim. Γ. Ράλλη – Μ. Ποτλῆ, Σύνταγμα τῶν θείων καὶ ἱερῶν κανόνων, Ateena 1859, vol. ΙΙ, s. ζ ́: ”Konstantinopolin esimiehelle kuuluu toisten istuinten alueilla tapahtuvien kiistakysymyksien valvonta ja korjaaminen sekä tuomioiden lopullinen päätösvalta: samoin myös katumuksen, synneistä ja harhaopeista palaamisessa vain ekumeeninen patriarkka on sovittelija ja asiantuntija.”

[14] ”Sillä vanhemman Rooman istuimelle isät luonnollisesti ovat antaneet etusijan, syystä että tuo kaupunki oli hallituskaupunki. Ja samaa näkökohtaa silmälläpitäen sataviisikymmentä Jumalalle rakkainta piispaa antoi uuden Rooman pyhimmälle istuimelle yhtäläiset etuoikeudet”: Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen, suom. Antti Inkinen, Pieksämäki 1980, s. 287.

[15] 9. kanoni: ”Mutta jos piispa tai kleerikko käräjöi saman maakunnan metropoliitan kanssa, vedotkoon hän joko piirikunnan eksarkkiin tai keisarillisen Konstantinopolin valtaistuimeen ja tuomittakoon sen edessä.” 17. kanoni: ”Jos taas joku on kärsinyt vääryyttä oman metropoliittansa puolelta, tuomitkoon piirikunnan eksarkki tai Konstantinopolin valtaistuin”: Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen, suom. Antti Inkinen, Pieksämäki 1980, s. 256, 270.

[16] Johannes Zonaraan kommentti liittyy olennaisesti siihen, onko ekumeenisella patriarkaatilla oikeutta puuttua toisten asioihin omasta aloitteestaan vai ei sekä onko sillä valtuutta tehdä tätä omien rajojensa ulkopuolella: toisin sanoen, voiko se puuttua vain jonkun kirkon pyynnöstä vai myös omasta aloitteestaan, kun niin näkee parhaaksi. Zonaras ei missään tapauksessa kyseenalaista ekkletos-periaatetta, joka tarkoittaa vapaaehtoista turvan hakemista ekumeenisesta patriarkaatista minkä tahansa asiasta kiinnostuneiden kirkkojen ongelman ratkaisemiseksi.

[17] Τ. Μπαρσόφ, Ο Πατριάρχης Κωνσταντινουπόλεως και η εξουσία του επί της Ρωσικής Εκκλησίας, Pietari 1878, s. 198–199.

[18] ”Kysymykseen, kuuluuko Konstantinopolin istuimelle kaikki tuomiovalta muiden kirkkojen suhteen […] yksimielinen neljän patriarkan vastaus oli selvä: tämä etuoikeus kuului Rooman paaville ennen katolisen kirkon repeämistä […] kun kirkko kerran on repeytynyt, kuuluvat nämä kirkkojen kiistat Konstantinopolin istuimelle ja se päättää niistä, koska sillä on kanonien mukaan samat etuoikeudet vanhan Rooman kanssa.” Ks. Β. Φειδά, op. cit., s. 74–75.

[19] Ks. Β. Φειδά, op. cit., s. 75–76.

[20] Ks. myös muita esimerkkejä aiheesta Khioksen metropoliitta Gregorioksen tutkimuksessa Περί ενώσεως των Αρμενίων μετά της Ανατολικής Oρθοδόξου Εκκλησίας vuodelta 1871.

[21] Zelooteilla tarkoitetaan yleensä Athosvuoren alueella asuvia skismaatikkomunkkeja, jotka ovat ehtoollisyhteydessä vain Kreikan skismaattisten vanhakalenteristen kanssa (suom. huom.).

[22] Ks. pappismunkki Antipan artikkeli «Σχισματικοί που επέστρεψαν στην Εκκλησία και αγίασαν»: https://orthodoxia.info/news/σχισματικοί-που-επέστρεψαν-στην- εκκλ/

[23] Kyseessä on ROCORin ja Moskovan patriarkaatin kanonisen yhdistymisasiakirjan allekirjoitus.

[24] Hepr. 7:12. Käännöstä muokattu tarkemmin alkukieltä vastaavaksi.

[25] Tämä perimätieto on säilynyt 300-luvun historioitsija Rufinoksen Kirkollisessa historiassa ja sieltä se on välittynyt pyhän Athanasios Aleksandrialaisen bysanttilaiseen hagiografiseen perinteeseen.

[26] Joh. 3:8.

[27] Matt. 3:9.

[28] Τ. Μπαρσόφ, οp. cit., s. 232–233.

[29] Venäjälle vuonna 1589, Kreikalle vuonna 1850, Serbialle vuonna 1879, Romanialle vuonna 1885, Puolalle vuonna 1924, Albanialle vuonna 1937, Bulgarialle vuonna 1945, Georgialle vuonna 1990, Tšekin ja Slovakian kirkolle vuonna 1998 ja Ukrainalle vuonna 2019.

[30] Suom. huom.: patriarkka Irinej nukkui pois tämän kirjasen kirjoittamisen jälkeen.

[31] Ἀρχιμ. Καλλίνικου Δελικάνη, op. cit., s. ια’: ”meidän ekumeeninen istuimemme saavutti merkittävän vaikutusvallan. Se tuomitsee huolenpitonsa alle alistetut seikat, samoin kuin rauhoittaa tapahtuneet epäjärjestykset muissa Jumalan kirkon haaroissa ja hoitaa tällaisia asioita sopivalla tavalla.”

[32] Suom. huom.: Venäjän kirkko teki vastaavan päätöksen Kyproksen kirkon suhteen marraskuussa 2020.

[33] Ks. A. Μασσαβέτα, op. cit., s. 419.

[34] Mark. 2:27: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.”

[35] Joh. 8:48–49.

[36] Room. 10:2–3.


Väitteitä ja vastauksia Ukr… by Doxologia INFONEWS

DONATE TO DOXOLOGIA INFONEWS

BANK: Eurobank Bulgaria AD (Postbank)

IBAN: BG46 BPBI 8898 4030 6876 01

or through PayPal